Alma on ensimmäinen koirani, jonka kanssa olen elänyt nuoruuteni. Alma on iloinen ja ihmisrakas tapaus. Alma tulee kaikkien kanssa toimeen. Muiden koirien kanssa se haluaakin tulla vain toimeen, leikkiminen vieraiden kanssa ei kiinnosta. Alma ei tykkää olla yksin. Alma rakastaa nukkua korkeilla paikoilla, etenkin matkalaukkujen päällä. Alma tykkää dentastixeistä. Alma ei tykkää kovista luista. Almalta puuttuu kuusi hammasta ja kohtu. Alman polvet on leikattu. Alma on maailman paras agilitycavalier. Almalla on ärsyttävä haukkuääni. Alma pelkää kun sen maha murisee. Alman kanssa on kiva lenkkeillä. Alma jahtaa valoja. Alma ei tykännyt puomin alastulokontakteista. Alma tykkää juosta veden äärelle, muttei uida. Alma on ykkönen. Alma saa periksi asioita enemmän kuin Thelma.Alma on rakkain.
-FI AVA Chirpy Wonderstar (Chirpy Pocahontas x Crawford Zjivago)
-Synt. 16.9.2005
-Kilpaillut agilityssä mini3-luokassa, eläkkeellä
-Agilityn Nuorten SM-1 2009
-Vuoden Agilitycavalier 2009
-Arctic Agility Teamin vuodenkoirakko 2009
Seuraava teksti on julkaistu aiemmassa blogissamme 21.4.2011. Sen kirjoittaminen oli itselleni tärkeää ja se kertoo hyvin paljon minusta ja Almasta. Siksi julkaisen sen täälläkin
Meidän kisaura
21.04.2011 - 14:36
13.4 Käytin Almaa eläinlääkärillä. Hän sanoi leikatun polven olevan oikein hyvä, mutta vasen on leikkauskunnossa. Pohdin ääneen, miten oikea jalka sitten näyttää oirehtivan, mutta hän kertoi sen johtuvan oikean jalan ylikuormittumisesta vasemman ollessa niin huono. Hän antoi leikkaussuosituksen ja seuraavana päivänä varasinkin sitten ajan Rovaniemelle Ulla Eskeliselle. 28.4. Huomasin kuitenkin jälkeenpäin että minulla on kaupunginteatterilla esitys, joten aikaa siirrettiin muutamalla päivällä eteenpäin. 3.5 klo 13.00 laitetaan sitten asiat kuntoon, mikä on hieno juttu. On se. Tuntuu silti niiin pahalta.
KoiraNetin ja oman muistini (Ruotsin kisat ja tämän vuoden) mukaan meillä on takana noin 170 virallista kisastarttia. 170 kertaa olemme Alman kanssa asettuneet lähtöviivalle aikomuksena kerätä koko potti. Sillä asenteella me olemme tehneet tätä rakasta lajia. Alma oli 1½ vuotta ja minä 14, kun aloitimme kisauramme 17.3.2007. Alma kakkasi kolmelle ekalle radalle ja neljänneltä tuli noin 20virhepistettä. Seuraavana viikonloppuna teimme ensimmäisen nollamme ja olimme palkintosijoilla. Huhtikuussa nousimme kakkosluokkaan. Ehdimme kisata vain muutaman startin sen jälkeen, kun Alma loukkasi silmänsä ja sen jälkeen liukastui pujotellessaan. Kesällä 2007 emme siis kisanneet, vaan jatkoimme taas syyskuussa. Kolmosluokkaan nousimme sitten joulukuussa ja ensimmäisen nollavoitton saavutimme helmikuussa 2008.
Vuonna 2008 kisasimme paljon ja teimme nollia tosi vähän. Minä ohjasin huonosti ja Alma näytti keskaria useilla radoilla :) En ymmärrä miten jaksoin kisata, kun tulokset eivät olleet niin mairittelevia. Varkauden SM-kisoissakin Alma vain käveli radalla ja oli ihan surkea ! Mutta me kisattiin ja taisteltiin ja loppuvuodesta alkoi näkyä valoa, nollia tuli muutamia. En olisi tuolloin uskonut, että vuodesta 2009 tulisi se meidän huippu vuosi.
2009 kisasimme lähes 70 virallista kisastarttia, joista 31 oli 0-tuloksia, 5 0-voittoja. 22.3 Almasta tuli Suomen agilityvalio, minun rakkaani, valiokamaa <3 Nyt se ei tunnu niin isolta asialta, mutta silloin se oli minulle niin tärkeää ja suurta. Minun oma koirani, valio? Se oli suuri haaveeni. Ja ylpeä olen siitä edelleen, sillä kisaamme kovien, rakenteeltaan paremmin lajiin soveltuvien koirien kanssa. Mutta Alma voittaa käännöksissä ja .. No, se on hyvä koira, se osaa.
Tuona vuonna minäkin aloin löytämään oman tyylini ja pystyin sanomaan osaavani kunnolla. Sain hermoni kuriin ja minun ja Alman yhteistyö hitsautui kunnolla yhteen. Siitä kertovat SM-kisojen 17/124(?) sija, MM-karsintojen 11.sija sekä Nuorten SM-kulta. Kaikki toimi tuona vuonna, me olimme loistava parivaljakko ja meillä oli niiiin ihanaa ! Vuosi oli rankka henkisesti ja fyysisesti, mutta kaiken sen arvoinen. Tätä kirjottaessani en voi olla liikuttumatta. Olen niin surullinen, että juuri, kun homma alkoi toimimaan, meidän piti jättää leikki kesken. Vuosi 2010 ei ollutkaan se vuosi, jolloin parannettaisiin arvokisatuloksia, lähdettäisiin uusimaan nuorten SM-kultaa ja hakemaan Ruotsin agilityvalio-arvoa. Ei, se oli kaikkea muuta.
2010 ehdimme kisata 14starttia, joista 7 oli 0-tuloksia ja 3 0-voittoja. Alma alkoi ontumaan treenien jälkeen huhtikuussa, mutten osannut reagoida siihen tarpeeksi vakavasti. Ajattelin sen vain liukastuneen hallilla.Kuitenkin ontumista ilmeni jokaisten treenien jälkeen, joten pidimme taukoa, kävimme hierojalla ja sen sellaista. 13.5 kisasimme viimeisen starttimme sille vuodelle, mikä ei kuulunut suunnitelmiin. Jostain keksin, että vika voisi olla polvissa ja niinpä suuntasimme Ouluun ortopedille, joka totesi polvet todella huonoiksi. Minun sen hetkinen maailmani romahti. Tämä voi kuulostaa karulta, pitäisihän minun olla onnellinen ettei kyse ole mistään hengenvaarallisesta. Ottaen kuitenkin huomioon, että agility oli maailmani silloin, asian voi ymmärtää. Agility oli meille kaikki. Me treenasimme hulluna, kisasimme, onnistuimme. Olimme lähdössä ottamaan revanssia kesällä ja kaikki pärjäämisen mahdollisuudet olivat ilmassa. Sitten sanotaan, että tämän vuoden kisaamiset olivat sitten tässä, jatkoa täytyy katsoa erikseen.
Minä itkin. Itkin niin kovasti ja pidin Almaa lähelläni. Kaikki tuntui niin väärältä ja epäoikeudenmukaiselta. Miksi miksi miksi, sitä toistin itselleni. Mutta ei auttanut, kun hoitaa Alma kuntoon. Jo tuolloin kerrottiin vasemman polven olevan myös huono.
Kesän ajan me taistelimme yhdessä jälleen, emme tosin agilityssä, vaan Alman kuntoutumisen kanssa. Kesä 2010 on minulle täyttä sumua. Minä vain yritin tehdä kaikkeni, että parhaalla ystävälläni olisi parempi olla. Lokakuussa menimme ensimmäistä kertaa esteille. Taas minä itkin, Alma oli niin onnellinen. Pienien takapakkien jälkeen palasimme kisakentille tammikuussa 2011 tekemällä hienon 0-voiton!
Vuonna 2011 ehdimme kisata ehkä 11 starttia, joista 0-tuloksia oli ehkä 6? En nyt löytänyt kilpailukirjaa, mutta korjaan tiedot mahdollisesti myöhemmin. Joka tapauksessa, meillä on mennyt hyvin. Jatkoimme samasta kuin toukokuussa jäimme ja 10.4 saimme toiseksi viimeisen tuloksen arvokisoja varten. 10.4 illalla tajusin myös sen, ettemme niihin arvokisoihin osallistu. Osaatte kait arvata mitä minä sitten taas tein?
Mielestäni kisauramme on ollut hieno. Mahtava. Se on kasvattanut minua ihmisenä, niinkuin kaikki tekeminen ja oleminen Alman kanssa. Toivon, että saan kertoa teille vielä vuoden 2012 saldon joskus, sillä on mahdollista, että pystymme vielä kisaamaan joskus. Valmistelen itseäni kuitenkin siihen, että palaaminen mukaan skaboihin voi jäädä haaveeksi. Tärkeintä itselleni kuitenkin on, että minulla on Alma. Se on minun kanssani vielä monta vuotta, toivoisin. Jos vain saisin pitää sen luonani kauan, ei ole väliä, kisaammeko vai emme.
Kaikella on tarkoituksensa. Me jäämme edelleen etsimään tarkoitusta näille tapahtumille.
KoiraNetin ja oman muistini (Ruotsin kisat ja tämän vuoden) mukaan meillä on takana noin 170 virallista kisastarttia. 170 kertaa olemme Alman kanssa asettuneet lähtöviivalle aikomuksena kerätä koko potti. Sillä asenteella me olemme tehneet tätä rakasta lajia. Alma oli 1½ vuotta ja minä 14, kun aloitimme kisauramme 17.3.2007. Alma kakkasi kolmelle ekalle radalle ja neljänneltä tuli noin 20virhepistettä. Seuraavana viikonloppuna teimme ensimmäisen nollamme ja olimme palkintosijoilla. Huhtikuussa nousimme kakkosluokkaan. Ehdimme kisata vain muutaman startin sen jälkeen, kun Alma loukkasi silmänsä ja sen jälkeen liukastui pujotellessaan. Kesällä 2007 emme siis kisanneet, vaan jatkoimme taas syyskuussa. Kolmosluokkaan nousimme sitten joulukuussa ja ensimmäisen nollavoitton saavutimme helmikuussa 2008.
Vuonna 2008 kisasimme paljon ja teimme nollia tosi vähän. Minä ohjasin huonosti ja Alma näytti keskaria useilla radoilla :) En ymmärrä miten jaksoin kisata, kun tulokset eivät olleet niin mairittelevia. Varkauden SM-kisoissakin Alma vain käveli radalla ja oli ihan surkea ! Mutta me kisattiin ja taisteltiin ja loppuvuodesta alkoi näkyä valoa, nollia tuli muutamia. En olisi tuolloin uskonut, että vuodesta 2009 tulisi se meidän huippu vuosi.
2009 kisasimme lähes 70 virallista kisastarttia, joista 31 oli 0-tuloksia, 5 0-voittoja. 22.3 Almasta tuli Suomen agilityvalio, minun rakkaani, valiokamaa <3 Nyt se ei tunnu niin isolta asialta, mutta silloin se oli minulle niin tärkeää ja suurta. Minun oma koirani, valio? Se oli suuri haaveeni. Ja ylpeä olen siitä edelleen, sillä kisaamme kovien, rakenteeltaan paremmin lajiin soveltuvien koirien kanssa. Mutta Alma voittaa käännöksissä ja .. No, se on hyvä koira, se osaa.
Tuona vuonna minäkin aloin löytämään oman tyylini ja pystyin sanomaan osaavani kunnolla. Sain hermoni kuriin ja minun ja Alman yhteistyö hitsautui kunnolla yhteen. Siitä kertovat SM-kisojen 17/124(?) sija, MM-karsintojen 11.sija sekä Nuorten SM-kulta. Kaikki toimi tuona vuonna, me olimme loistava parivaljakko ja meillä oli niiiin ihanaa ! Vuosi oli rankka henkisesti ja fyysisesti, mutta kaiken sen arvoinen. Tätä kirjottaessani en voi olla liikuttumatta. Olen niin surullinen, että juuri, kun homma alkoi toimimaan, meidän piti jättää leikki kesken. Vuosi 2010 ei ollutkaan se vuosi, jolloin parannettaisiin arvokisatuloksia, lähdettäisiin uusimaan nuorten SM-kultaa ja hakemaan Ruotsin agilityvalio-arvoa. Ei, se oli kaikkea muuta.
2010 ehdimme kisata 14starttia, joista 7 oli 0-tuloksia ja 3 0-voittoja. Alma alkoi ontumaan treenien jälkeen huhtikuussa, mutten osannut reagoida siihen tarpeeksi vakavasti. Ajattelin sen vain liukastuneen hallilla.Kuitenkin ontumista ilmeni jokaisten treenien jälkeen, joten pidimme taukoa, kävimme hierojalla ja sen sellaista. 13.5 kisasimme viimeisen starttimme sille vuodelle, mikä ei kuulunut suunnitelmiin. Jostain keksin, että vika voisi olla polvissa ja niinpä suuntasimme Ouluun ortopedille, joka totesi polvet todella huonoiksi. Minun sen hetkinen maailmani romahti. Tämä voi kuulostaa karulta, pitäisihän minun olla onnellinen ettei kyse ole mistään hengenvaarallisesta. Ottaen kuitenkin huomioon, että agility oli maailmani silloin, asian voi ymmärtää. Agility oli meille kaikki. Me treenasimme hulluna, kisasimme, onnistuimme. Olimme lähdössä ottamaan revanssia kesällä ja kaikki pärjäämisen mahdollisuudet olivat ilmassa. Sitten sanotaan, että tämän vuoden kisaamiset olivat sitten tässä, jatkoa täytyy katsoa erikseen.
Minä itkin. Itkin niin kovasti ja pidin Almaa lähelläni. Kaikki tuntui niin väärältä ja epäoikeudenmukaiselta. Miksi miksi miksi, sitä toistin itselleni. Mutta ei auttanut, kun hoitaa Alma kuntoon. Jo tuolloin kerrottiin vasemman polven olevan myös huono.
Kesän ajan me taistelimme yhdessä jälleen, emme tosin agilityssä, vaan Alman kuntoutumisen kanssa. Kesä 2010 on minulle täyttä sumua. Minä vain yritin tehdä kaikkeni, että parhaalla ystävälläni olisi parempi olla. Lokakuussa menimme ensimmäistä kertaa esteille. Taas minä itkin, Alma oli niin onnellinen. Pienien takapakkien jälkeen palasimme kisakentille tammikuussa 2011 tekemällä hienon 0-voiton!
Vuonna 2011 ehdimme kisata ehkä 11 starttia, joista 0-tuloksia oli ehkä 6? En nyt löytänyt kilpailukirjaa, mutta korjaan tiedot mahdollisesti myöhemmin. Joka tapauksessa, meillä on mennyt hyvin. Jatkoimme samasta kuin toukokuussa jäimme ja 10.4 saimme toiseksi viimeisen tuloksen arvokisoja varten. 10.4 illalla tajusin myös sen, ettemme niihin arvokisoihin osallistu. Osaatte kait arvata mitä minä sitten taas tein?
Mielestäni kisauramme on ollut hieno. Mahtava. Se on kasvattanut minua ihmisenä, niinkuin kaikki tekeminen ja oleminen Alman kanssa. Toivon, että saan kertoa teille vielä vuoden 2012 saldon joskus, sillä on mahdollista, että pystymme vielä kisaamaan joskus. Valmistelen itseäni kuitenkin siihen, että palaaminen mukaan skaboihin voi jäädä haaveeksi. Tärkeintä itselleni kuitenkin on, että minulla on Alma. Se on minun kanssani vielä monta vuotta, toivoisin. Jos vain saisin pitää sen luonani kauan, ei ole väliä, kisaammeko vai emme.
Kaikella on tarkoituksensa. Me jäämme edelleen etsimään tarkoitusta näille tapahtumille.
