Elämä hymyilee

Kohta on helmikuu. Tammikuu on ollut suurta muutosten aikaa, oma elämä on pistetty täysin remonttiin. Toivottavasti tämä into jatkuu myös helmikuun ja siitä eteenpäin. Olo on pitkästä aikaa energinen ja pirteä. Huippua!


Joululomalla treenailtiin muutaman kerran hallissa itseksemme irtoamista ja kontakteilta lähtemistä, se kun tahtoo olla Thelmalla vähän hakusessa. Toisin kuin Alma, Thelma jää kontaktille napottamaan eikä uskalla lähteä liikkeelle. Pässi.


Olimme kotihallissa myös Hanna-Lenan koulutuksessa, oli todella mukava valssipainotteinen koulutus.

Ensimmäisellä videolla on oma valintainen ohjaus, eli sellainen miten olisi kisoissa radan suorittanut. Kun tämä rata oli suoritettu, käski Hansku menemään saman radan hänen ohjeidensa mukaan eli samalla tavalla kun oli alkukoulutus rataa tehty. Nopeasti ajatukset kasaan ja mars radalle! Miten huikea fiilis kun sai oman pään pysymään kasassa ja rata suoritettiin niin hyvin! Videoilta puuttuu äänet, alkoi kahden tunnin koulutuksen viimeiset videot olla aika raskasta kuunneltavaa...

Huomenna mennään treeneihin Activelle, samoin ensi keskiviikkona. Viikonloppuna on kotihallissa Mika Moilasen agilitykoulutus. Aika mukava viikko siis tulossa, kelepaa!

Olkoon täynnä maailma virheitä, kiirettä, töitä tekemättömiä

Olkoon liian paljon riitoja
Paljon kaipuuta, pahoja puheita

Hiljaisuudessa voin valoa koskettaa
Pimeää jonka loin etten huomaisikaan
Minua odotetaan

Rohkeuden toivoisin löytävän
Sen ystävän joka yksin on
Rakkauden toivoisin löytävän
Sinne missä hän on rakkaudeton

Hiljaisuudessa voin valoa koskettaa
Pimeää jonka loin etten huomaisikaan
Minua odotetaan

Hiljaisuudessa voin valoa koskettaa
Pimeää jonka loin etten huomaisikaan
Minua odotetaan

- Samuli Edelmann, Hiljaisuuden valo

Soitin tämän biisin viime kesänä riparilla iltahartaudessa. Livenä kuulin tämän viime sunnuntaina Kemin kirkossa. Huikea, ihana biisi.

Kiirettä on pitänyt. Koulu on syönyt aikani, mutustellut tyytyväisenä. Meillä on silti kaikki hyvin.

Meillä ei ole enää pattia, se otti ritolat.

Meillä ei enää yskitä öisin, Alma sai sydänlääkkeet

Thelma muistaa edelleen mitä on agility, ja tekee sitä hyvin

Taas yksi, toivottavasti viimeinen yksinäinen syksy on ohitse. 

Itsenäisyyspäivän tienoolla matkasin Tampereelle. Näin monta pientä Thollia. Minun pennut

Dave, Olli-iskä, Ego, Aia ja Thelmis

Ei päästy kisaamaan, koska Thelma aloitti viikko ennen itsenäisyyspäivää juoksut. Ketale.

Pian haen Jollen asemalta. Viimeinen kerta tälle vuodelle. Huippua.

Pieni suomalainen piristysopas

Mitä tehdä jos tuntee olevansa maailman surkein koiran omistaja sekä tekee mieli kaivautua oman suuren sängyn uumeniin ja kömpiä ylös vasta ensi keväänä?


Mene lenkille. Soita poikaystävälle. Syytä ensin hieman poikaystävää tilanteesta. Totea ettei vika ollutkaan hänessä. Palaa kotiin. Ota tennispallo. Mene tekemään puunkiertoja koiran kanssa, jonka olet ajatellut vielä hetki sitten täysin kelvottomaksi. Tee muutama kierto. Totea, ettei kaikkea ehkä olekaan menetetty. Katso pari mukavaa ohjelmaa. Vastaa Sannan puheluun, jossa hän toteaa edellisen blogitekstin perusteella kaipaavasi piristystä. Latele tuntemuksiasi nauraaksesi niille saman tein yhdessä hänen kanssaan. Huokaise helpotuksesta. Tästä selvitään sittenkin.

---

Vielä muutama sananen, tai oikeastaan kuvanen patista.

Tasan kaksi viikkoa sitten 23.9 patti oli hieman suurempi ja punaisempi kuin aiemmin. Antibiootit eivät purreet ja varattiin aika kasvaintutkimukseen

Viime torstaina 3.10 patin päällä oli side suojana, mutta se pääsi liikaa hautomaan ja siteen alta paljastuikin märkä ja haiseva patti. Puhdistuksen jälkeen tilanne näytti tältä

Nyt 7.10 patti on ollut ilman sidettä torstaista asti ja olen sitä betadinella puhdistanut usemman kerran päivässä. Patin keskelle on tullut kolo. Se ei enää eritä mitään.

Jos ajatuksia tai kokemuksia histiosytoomasta herää, olisin kiinnostunut kuulemaan niitä. Nyt uppoudun vielä hetkeksi liikunnan pedagogiikan maailmaan. Sitä paitsi kaksi blogitekstiä päivässä on liioittelua.

Epätoivo

Kävimme Thelman kanssa Otuksessa kasvaintutkimuksessa. Patti osoittautui histiosytoomaksi, hyvälaatuiseksi nuorten koirien kasvaimeksi. Odottelemme, josko se siitä itsestään lähtisi. Jos ei lähde, se täytyy poistaa. Nyt pattiin on tullut keskelle kolo, tiedä sitten mitä se tarkoittaa. Odotellaan.

Agility ei kiinnosta. Koirat ei kiinnosta. Tuntuu että mihinkään ei ole mahiksia. Kesällä treenattiin paljon vailla oikeaa päämäärää. Kisoissa käytiin vailla hyviä tuloksia. Johdonmukaisuus puuttuu. Koiralle pitäisi opettaa enemmän. Ohjaajan ja koiran kuntoa pitäisi kasvattaa. Ei kiinnosta. Lenkillekin lähteminen tuntuu ylivoimaiselta. 

Viikonloppuna on Mikko Aaltosen koulutus, teemana radanluku. Tuntuu tyhmältä mennä sinne. Me ei olla tehty agilityä ollenkaan sitten syyskuun alun keinutreenien. Tulin tänään bussilla Kemistä Ouluun ja matkalla tajusin, että olisihan sitä voinut viikonloppuna ottaa kotipihalla edes hyppyjä kun on koulutuskin tulossa. Ei vaan tullut mieleen. Plääh.

Thelma tuntuu olevan jumissa. Se ratisee ja natisee. Ei se ole ennen niin tehnyt. En tiedä mitä on tapahtunut. Sitten sillä on jalassa kasvain. Se ärhentelee muille koirille enemmän kuin koskaan. Minä suutun sille. En tykkää sen käytöksestä. Sen myötä tuntuu etten tykkää Thelmasta. Thelmakaan ei tykkää minusta. Thelma tykkää vain Joelista. 

Thelmasta voisi olla vaikka mihin. Itsekin olen aivan kehityskelpoinen yksilö. Tarvittaisiin nyt jotain ryhtiä. Joku treeniporukka. Joku kouluttaja. En tiedä minne aikaisempi into on kadonnut. Tyhmää.

Thelma tuntuu välillä aivan ihanalta, omalta itseltään. Olen yrittänyt temputtaa sitä, mutta silloin Alma alkaa haukkua ja Thelma ahdistuu kun kiellän Almaa. Oikeastaan temputkaan eivät ole edenneet viime talvesta mihinkään. Ehkä niitäkin pitäisi treenata. 

Ahdistus. 

Koulu menee hyvin. Eka terveystiedon essee on palautettu, yksi askel lähemmäksi terveystiedonmaikan pestiä. Koulu on kivaa. Kaikki on hyvin.

Paitsi kaikki aikasemmin mainitut asiat.


Ainiin. Tiputin puhelimeni luentosalin lattialle. Riksrakspoks näyttö rikki. Joudun hankkimaan uuden puhelimen. Menetän näppäimet. En ala. 

Hän, jakki ja kettu

Olet minulle kevään kukkien tuoksu

Olet virtaavan puron iloinen juoksu

Olet laineiden liplatus rauhallinen

Olet elämänlaulu

Olet minulle aamun kultainen koitto

Olet huokaavan metsän sellojen soitto

Olet kuiskiva tuuli ja sointuja sen

Olet elämänlaulu

Olet runo jota koskaan en valmiiksi saa

Olet kaikki, olet vesi, taivas ja maa

Olet sana jota vielä edes ymmärrä en

Olet kaikki, olet lahja rakkauden

Olet minulle illan purppurarusko

Olet turva, tunne, toivo ja usko

Olet siintävä taivas ja vihreä maa

Olet elämänlaulu

Olet minulle toiveen usvainen saari

Olet tihkuvan sateen kirjava kaari

Olet hän joka sieluni sointuina soi

Olet elämänlaulu

Olet runo jota koskaan en valmiiksi saa

Olet kaikki, olet vesi, taivas ja maa

Olet sana, jota vielä edes ymmärrä en

Olet kaikki, olet lahja rakkauden

Olet minulle päivän uinuva hetki

Olet kauneimman haaveen toivioretki

Olet täyttymys josta vain haaveilla voi

Olet elämänlaulu

Sunnuntai-tunnelmia

Oulu-viikonloppu takana. Rentouttavaa oleilua ihanien ihmisten kanssa. 

Thelman patissa ei ole tapahtunut muutosta parempaan, ehkä se on nyt vähän kasvanut ja ärtyneemmän näköinen. Huomenna pitää ottaa yhteyttä eläinlääkäriin, saa nyt nähdä mitä sen kanssa tekisi. 

Tällä viikolla aloitin terveystiedon sivuaine-opinnot, tavoitteena aineenopettajan kelpoisuus. Jännä nähdä haukkasinko liian ison palan, sivuaine kun olisi tarkoitus tehdä vasta kolmantena opiskeluvuotena. 

Thelma kerjää ruokaa ja mäiskii tassulla koneen näppäimistöä. Täytynee totella.

Timantit on ikuisia

Lainaan omaa eilistä Facebook-päivitystäni:

Kahdeksan vuotta sitten, 16.9.2005 maailmaan syntyi täydellinen trikkicavalier. Se oli iso pentu, emonsa ainokainen, joka ilmoitti syntymisestään vasta syntymäpäivänään. Se oli kuullut, että eräs tyttö kaipasi ikiomaa koiraa. Se ajatteli, että täytyyhän jonkun olla tytön vierellä hänen kasvaessaan. Alakoulusta yliopistoon on pitkä matka, kuinka sellaisen voisi taittaa ilman parasta ystävää?


Paljon onnea Alma, rakkauteni, ihmetähteni 

Eilen mietin sitä, kuinka suuren osan elämästäni Alma on ollut olemassa. Alma syntyi 16.9.2005. Silloin olin kuudennella luokalla, juuri vaihtanut uuteen kouluun. Kävin katsomassa Almaa kahden viikon ikäisestä lähtien päivittäin, riesaksi asti. Minä vinttasin pyörällä kelissä kuin kelissä katsomaan pikkuista. Samaan aikaan Joel heilasti ensimmäistä tyttöystäväänsä matkan varrella sijaitsevalla leikkikentällä. Minä pyöräilin ohi, vilkuttelin ja ajattelin, että eivätpä tiedä millainen onni minulla on. Minä olen menossa katsomaan omaa koiranpentuani. 

Kahdeksaan vuoteen mahtuu paljon. Tuntuu että erityisen paljon siihen mahtuu juuri teini-iässä. Silloin tapahtuu suuria muutoksia ja kamppailua erinäisten asioiden kanssa. Monet asiat ovat luonnollisesti muuttuneet, mutta Alma on aina kulkenut mukanani. Olen ollut aina erityisen ylpeä siitä, miten olen Almasta pitänyt huolta. Vaikka äiti ja iskä olivat varmoja, että koiranhoito jäisi heille, niin ei käynyt. Ihmiset kyselivät viime vuonna paljon, että jääkö Alma Kemiin asumaan kun muutan Ouluun. Annoin kielteisiä vastauksia toisensa perään. 16.9.2005 sitouduin aika pitkään diiliin, enkä aio tinkiä siitä diilistä kuin pakon edessä. Ymmärrän monien ajattelevan, että vanhemman puoleisen, agilitystä eläköityneen ja ikänsä omakotitalossa asuneen koiran on parempi jäädä niille sijoilleen, mutta onnekseni olen voinut todeta Alman sopeutuneen uusiin oloihin moitteetta.

Alman agilitystä on puhuttu niin paljon että tyydyn vain toteamaan kuinka paljon sen kanssa tekeminen on opettanut. Erityisesti positiivisten asioiden näkeminen on varmasti kehittynyt juuri agilityn parissa. Pettymysten kestäminen ja häviäminen. Jännittäminen. Voittaminen. Asioita jotka ovat auttaneet kaikilla elämän osa-alueilla. Aivan huippua.

Vain yksi voi olla ensimmäinen